Hei.
Pahoittelen jo valmiiksi, sekavaa tekstiä on tulossa. Olen tällä
hetkellä Hampurissa, Europa Passagen ostarissa. Istun Starbucks kahvilassa,
juon caramell Lattea ja mietin elämää. Eikö kuullostanutkin syvälliseltä, niin
minunkin mielestä.
Täällä istuskelen sen takia että kyytini kentältä
"kotiin" joutui työkiireiden takia perumaan tulonsa. Vaihtoehtona
minulle annettiin juna. Kaiki te jotka minut tunnette, nauratte varmaan nyt
ääneen. Minähän en julkisilla liiku, snobi kun olen. Joten kerroin suunnitelma
C:n, joka on tämä, odotan täällä kunnes jollakin on aikaa hakea minut täältä
pois. Mutta pompataan vähän taaksepäin,
miten minä tänne päädyin.
Voisimme pompata varmaan sellaiset 2 viikkoa taaksepäin, ehkä.
Tapahtumia on ollut paljon ja osa on jo unohtunut, tai niiden ajankohta on
päässäni vinksahtanut. Osa jää varmasti ikuisiksi salaisuuksiksi ja osan
muistan ehkä kertoa kuukauden päästä. Muistoni tällä hetkellä ovat kutakuinkin
seuraavat.
Kämppämme Saksassa rempattiin, tai noh, se "rempattiin". Kattopelti
hakattiin kiinni, märän maton tilalle vaihdettiin uusi, listasta raavittiin
homeet pois ja homeisen seinän päälle heitettiin maalia. Toisinsanoen,
remonttireiska olisi voinnut tulla käymään, mutta tyydyimme ulkomaan
vahvistukseen. Remppa oli juuri ja juuri saatu päätökseen, kun meidän
kesävahvistus saapui. Työharjoittelija, joka tulee olemaan 2kk seurassamme. Hän
siis lähtee 3pv minun jälkeeni pois Saksasta.
Kävimme yhdet kisat loikkaamassa tuossa 2 viikkoa sitten. Ratsastukseni
oli surkeaa. Oli joko liikaa painetta tai ei ollenkaan painetta ja
lopputuloksena huonot pisteet ja todella epätasainen rata. Aikataulun olimme myös vetäneet aika tiukille, joten
hevosten vaihto suoritettiin hiki hatussa, pää kolmantena jalkana.
Tämän päivän jälkeen kaipasin jo lomaa.
7.7.13 kl. 19.30 minä hyppäsin lentokoneeseen ja lensin Suomeen! Suoraan
sanottuna, minua jännitti kotiin tulo aikalailla. Kotona olin käynnyt yli 3 kk
sitten viimeksi ja Janneakaan en ollut yli 2 kk nähnyt. Ajattelin (lohdutukseksi) koko ajan
asiaa niin, että kyseessä on vain lyhyt visiitti ja sitten pääsen takaisin
vielä yli kuukaudeksi. Ajatukset ovat hieman muuttaneet suuntaa sen jälkeen.
Kotiin tulo tuntui... niin.. se tuntui siltä kun olisi tullut kotiin.
Ekat pari päivää meni ihan kotona hääräten, vanhempien kanssa oleskellen ja
tottakai oman perheen (Janne ja koirat). Kuullostaa ehkä hölmöltä, mutta en
ollut edes ymmärtänyt miten ikävä minulla oli ollut kaikkia ja kaikkea.Trimmasin koirat kesäkuntoon hevosen klipperillä.
Tapasin
ystäviäni ja perhettä siinä viikolla, joidenkin kanssa kaffella toisten kanssa
ulkona syömässä jne. Yksi uusi tulokas oli myös tullut sillä aikaa kun olin poissa.
Kävin myös entisellä tallillani moikkaamassa Petran vanhaa
hevosta, se iso kimo joka myytiin alkukesästä.
Toinen ihana visiitti oli, kun
kävimme Noran ja Sarin kanssa Vihdissä katsomassa Noran uutta 3v junnua ja
siellä samaisella paikalla, tarhassa komeili kukas muukaan kuin Samiran isi.
Samiran isi, Stenograph oli valtavan iso. Tytär on kyllä perinyt todella paljon
isänsä ulkonäköä, toistaiseksi kyllä onneksi pienempänä versiona.
Viikonloppuna lähdimme porukalla meidän mökille, Snappertuunaan.
Snappiksessa kun ei ole sähköä yms. niin siellä on aina vähän sään armoilla.
Kerrankin sää suosi meitä! Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta koko
viikonlopun.
En kerro sen kummempia yksityiskohtia viikonlopusta, mutta sanon
että se oli täydellinen. Kaikilla oli kivaa ja ennenkaikkea, minulla oli
parasta aikaa pitkään aikaan. Viikonloppu ystävien kanssa sai minut
ajattelemaan sitä, miten tärkeitä oikeat ystävät ovat. Ja miten hukassa
olisinkaan ilman niitä.
Olemme miettineet Saksaan muuttoa, tai pohtineet josko sellainen olisi
mahdollista. Alkuksesästä minusta tuntui, että jos se ei osottaudu
mahdolliseksi, itken krokotiilikyyneleitä 2 kuukautta putkeen. Nyt tiedän, että
en itke kyyneltäkään vaikkei se onnistuisi. Kun syyskuussa tulen kotiin, haluan
nähdä ystäviäni enemmän ja useammin. Haluan panostaa siihen että pidän heihin
yhteyttä tasaisin väliajoin, ei niin että huomaan parin kuukauden vierähtänenn
viimesestä puhelinsoitosta. En minä osaa tai muista kertoa aina kaikille, miten
tärkeitä he ovat ja miten suuri merkitys heidän olemassa olollaan on,
toivottavasti edes osa lukee tämän ja ymmärtää, että kukaan ei ole
mitäänsanomaton.
Osa tästä kumpusi varmaan esille sen takia, että koin hieman ahdistavia
hetkiä pari viikkoa taaksepäin. Kun puolitutut ihmiset kääntävät takkia
nopeammin kun muut räpyttelevät silmiä, on vaikea tietää missä itse seisoo.
Mietin taaksepäin lapsuuden aikana solmittuja ystävyys suhteita, ja muistelen
miten helppoa se sillon oli. Silloin kysyttiin siltä toiselta "haluutko
olla mun kaveri" ja vastauksena sait suoran kyllä tai ei. Miks ei se
vanhempana toimi samalla tavalla? Henkilökohtasesti ahdistun siitä, kun en
tiedä missä kohtaa "asteikkoa" uusi henkilö on. Eli onko hän
hyvänpäivän tuttu vaiko kaveri vaiko jotain ihan muuta. Itse kutsun kaveriksi
ihmisiä melko nopeasti. Minulle riittää että tulen heidän kanssaan toimeen,
juttu luistaa ja hymy on herkässä. Siinä on minulle sitten uusi kaveri. Pahoja
takaiskuja ovat sitten ne hetket, kun "uusi kaveri" alkaa
käyttäytymään hassusti(yleinsä sitten muussa seurassa/toisessa ympäristössä), välttelee, on vaisu tai muuten vaan siis muuttaa
radikaalisti käyttäytymistään. Minä ahdistun siitä, enkä tiedä mitä tehdä.
Näistä tilanteista yritän sitten selvittää tieni ulos, yleinsä sillä
huonoimmalla mahdollisella tavalla... minä suutun. Se on niin helppo
puolustusmekanismi, olo on vähän kuin siilillä, tai miksei pallokalalla.
Käpertyä kasaan ja työntää piikit ulos. Minun oma rakas aviomies joskus sanoi
minulle, että olen vittumaisin ihminen jonka hän tuntee. Hän toki sanoi sen
pilke silmäkulmassa(ainakin uskottelen itselleni niin), mutta on siinä totuuttakin. Osaan olla melko vittumainen,
ja kun sen sivun laitan esille, minun on vaikea saada sitä sivua enää
käännettyä pois. Noniin, nyt kaikki tietää miksi minulla ei ole uusia
kavereita. Hehhe.
Mökkivierailusta ja muutenkin koko Suomi vierailu ajasta on
kuvamateriaalia. Suurin osa mökkikuvista on Jannen kamerassa, joten hän saa
lisätä niitä tänne, kun ehtii. Otin kännykällä myös kuvia, niitä on tässä
näytillä.
Äidin kanssa kävimme eilen pyörimässä Helsingissä. Kävimme
kauppatorilla, hietaniemen hautausmaalla, kaivarissa syömässä jäätelöä ja
ruoholahdessa kääntymässä.
Äiti-tytär hetken jälkeen kävimme Jannen kanssa
Larussa, kasinorannalla viettämässä Jaminan syntymäpäiviä.
Ilta meni sitten
kotona isin, koirien ja Jannen seurassa. Sain kamat pakattua ja laukku painoi
kun synti (syynä osittain ne 25 DVDtä, jotka sain lainaan ja mitkä raahasin mukaan). Tänään aamulla
herätyskello sitten soi kello 5 aamulla. Fiilikset oli kyllä niin haikeat, 9
päivää meni aivan liian nopeasti.
Nyt on Starbucks kuppi tyhjä... ajatukset ei enään pyöri niin karusellia
ja kello alkaa lähennellä yhtä. Ehkä se minun kyyti saapuu ennen pimeää :)
Nyt pari päivää myöhemmin...
Petra haki minut Hampurista ja matka takaisin kotiin tuntui lyhyeltä, kun oli niin paljon juteltavaa. Illalla kävin heti, tietenkin, ratsastamassa Samiran! Häntä oli ollut kova ikävä.
Tänään aamulla hyppäsimme kentällä, ja tauko oli tehnyt meille molemmille hyvää. Treenit sujuivat aivan tosi hyvin ja kaikki olivat tyytyväisiä. Nyt edessä on rauhallinen viikonloppu, tallissa olevat hevoset lomailee ja Mikko on kisamatkalla. Nauttikaamme siis Saksan kesästä, joka vihdoin on saapunut tänne!
