torstai 22. syyskuuta 2016

Tekevälle sattuu, joskus vähän pahemmin

 

Keskiviikko 20.7 päivä alkoi ihan kuten kaikki muutkin päivät. Hoidin hevoset, putsasin karsinoita ja valmistauduin hyppäämään hevosillani. Oli meidän hääpäivä, ja muistin sen jopa ennen Jannea. Suurin huolenaiheeni sinä päivänä oli edellisenä päivänä tulleet rusketusrajat, muistan valittaneeni Tiialle niistä.
 
Lähdin Dumbon kanssa kentälle ja hyppäsimme rataa. D oli alusta asti vähän ylivarovaisella tuulella ja jouduin ratsastamaan sitä hieman turhan paljolla paineella. Rataa hypätessä toin sen huonosti sarjalle, mutta selvisimme siitä. Radan seuraava este oli myös sarja ja varmisteluistani huolimatta D ei ollut tarpeeksi luottavainen (oletettavasti koska edellinen sarja meni mönkään). D veti liinat kiinni yllättäen juuri ennen sarjan a osaa ja vauhdin voimasta sen takajalat liukui hiekassa liian syvälle vatsan alle. Tämän seurauksena Dumbo alkoi vaappumaan taaksepäin yrittäen koko ajan saada takajalkojaan takaisin alle, mutta turhaan. Dumbo kaatui pyllylleen maahan ja siitä kippasi suoraan taaksepäin selälleen hiekkaan.
Muistan ajatelleeni kiellon jälkeen, kun huomasin että D oli menettänyt tasapainonsa, että pitäisikö minun heittäytyä selästä alas. Olin kuitenkin luottavainen siihen, että se saavuttaa taas tasapainonsa ja homma jatkuu. Siinä vaiheessa kun aloimme kaatua taaksepäin, tajusin että nyt on liian myöhäistä, enää ei ole mahdollisuutta heittäytyä turvaan. Kiersin ylävartaloa sivuun sen mitä pystyin ja toivoin parasta.

Kun iskeydyimme maahan, tunsin/kuulin vain ison pamahduksen. Makasin maassa, en saanut henkeä, enkä pystynyt liikkumaan. Tunne oli kuin minun päälläni olisi vieläkin maannut hevonen, kauhea paine koko alakropan päällä. Hengitys alkoi luojan kiitos kulkemaan, eli oli mennyt vain ilmat pihalle, mutta paineen tunne säilyi. Ensin minut valtasi paniikki, en pystynyt liikuttamaan jalkojani kun yritin vaihtaa asentoa maassa. Onneksi paikalla oli paljon ihmisiä, en ollut yksin. He rauhoittelivat ja olivat lähellä ja kun yksi heistä kysyi, liikkuuko minun varpaat, huomasin suureksi helpotukseksi että sekä varpaat että nilkat liikkuvat.

Kuulin ambulanssin kun se ajoi paikalle ja muistan vastanneeni lääkärin kysymyksiin, sen jälkeen muistikuvat ovat sumuisia.

Heräsin illalla sairaalan teho osastolta. Minulla oli niin paljon letkuja kiinni minussa että muistutin enemmänkin mustekalaa kuin ihmistä. Suurimman järkytyksen aiheutti kuitenkin iso rautakehikko mikä oli ruuvattu kiinni lantiooni. Kysyin hoitajalta mitä minulle oli tapahtunut ja hän vastasi huonolla englannilla, että minun lonkka on murtunut ja minut siirretään seuraavana aamuna helikopterilla Hampuriin uuteen leikkaukseen. Raudan tehtävä oli stabiloida murtumia. Muistan soittaneeni kotiin, rauhoittelin puhelimessa perhettäni ja vakuuttelin että ei tässä mitään hätää ole. Siinä vaiheessa taisin ihan oikeasti uskoa, että nousen parin päivän päästä ylös ja kävelen ulos.
 
 
Helikopteri osuus hänen tarinastaan oli totta. Seuraavana aamuna pääsin helikopterin kyytiin ja matkustin 10min Hampuriin (kallein taksikyyti missä olen ollut.. 46e/min). Murtumani olivat epävakaat raudasta huolimatta ja sen takia en saanut matkustaa ambulanssilla, tärinä olisi voinut aiheuttaa suuria lisävahinkoja. 

Hampurissa minut heitettiin tutkimuksesta toiseen, välillä sänkyni ”unohdettiin” pitkäksi aikaa käytävälle ja sitten tuli taas uusi henkilö ja kärräsi minut jonnekin. Olin niin tokkurassa lääkkeistä, että nukahtelin tasaisin väliajoin ja heräsin aina uudesta paikasta. Tässä vaiheessakaan kukaan ei kertonut minulle mitä tehdään ja miksi tehdään, mutta olin niin väsynyt, että en jaksellut kauheasti kyselläkään.  Lopuksi minut jätettiin tyhjään huoneeseen odottelemaan. Hoitajat eivät osanneet kertoa minulle mitään tietoa tilastani ja epätietoisuus oli kamalaa. Soitin kotiin, mutta ei minulla ollut mitään uutta kerrottavaa tilastani kun en tiennyt mitään. Loppujen lopuksi tuttu lääkäri suomesta (jonka Janne oli pistänyt asialle) soitti minulle ja kertoi, että minun lantio on poikki neljästä eri kohdasta. Sain vihdoin ihmisten kielellä kuulla mitä minulle on tapahtunut, miksi eri tutkimuksia tehdään, mitkä ovat riskit ja ennusteet. Vaikka uutiset olivat todella huonot, oli helpotus valtava, vihdoin tiesin missä mennään. Tarvitsisin uuden leikkauksen mutta vasta 1-2 viikon sisällä. Minun pitäisi ensin antaa aikaa kropalle toipua onnettomuudesta ja edellisestä leikkauksesta. Tämä tarkoitti siis sitä, että ennen uutta leikkausta en saisi liikkua sängystä mihinkään, en edes istua. Ennuste oli, että 4kk päästä kävelen taas ja joulukuussa voisin päästä takaisin satulaan.
 
Päätimme yhdessä perheeni kanssa, että minut leikataan Suomessa, Töölössä on huippuosaavia lantio spesialisteja. Mieleni koheni heti huomattavasti kun tiesin, että kohta pääsisin kotiin. Kyyti Suomeen oli seuraava päänsärkyä aiheuttava asia. En saanut istua lentokoneessa, en saanut matkustaa autossa (tärinän takia) enkä saanut matkustaa ilman lääkäriä. Olin itse täysin avuton ja inhosin sitä! En voinut kuin maata sängyssä ja odotella soittoa tai viestiä joka kertoisi asioiden etenemisestä. 

Kun pari päivää oli kulunut, taisin olla jo melko masentunut, asiat eivät edenneet minun kärsivällisyydelle sopivaan tahtiin (eli heti) ja olin edelleen yksin paikassa jossa kukaan ei osaa englantia ja kaikki tv ohjelmatkin on puhuttu saksaksi.
Yhtenä aamuna sain puhelun ystävältäni. Hän kyseli vointiani ja heitti tarjouksen ilmaan, että mitä jos hän lentäisi saksaan ja ajaisi autoni ja hevoseni takaisin Suomeen. En meinannut uskoa korviani! Kun puhelu loppui, itkin onnesta ja helpotuksesta. Ei sitä tunnetta pysty sanoin kuvailemaan, mutta ikinä en tätä palvelusta tule unohtamaan ja kaikkeni teen, että joskus voisin korvata sen edes osittain.

Kun olin maannut sairaalassa 3-4 päivää, eikä kotiinlähdöstä ollut vielä tietoa, äitini lensi luokseni. Kipulääkkeitä vähennettiin joten olin taas oma itseni ja päivät sujuivat paljon paremmin, kun oli seuraa. Saimme jopa luvan kärrätä sänkyni ulos sairaalasta ja vietimme monta tuntia päivästä ulkona.
 
 
Maanantaina koitti vihdoin kotiinlähtö. Tilani oli vakaa, joten lääkäriä ei tarvittu mukaan lennolle, hoitaja riitti. Minut vietiin ambulanssilla lentokentälle missä minua odotti pieni yksityiskone. Turvatarkastus oli nopea, yksi henkilökunnan jäsen astui sisälle ambulanssiin, katseli minua hetken ja totesi, ettei uskalla kauheasti koskea ja painella. Se oli sillä selvä ja matka jatkui. Kone oli todella pieni ja muistan miettineeni, että mahtuuko paarit edes ovesta sisään. Pari millimetriä taisi jäädä tilaa reunoille, mutta sisälle mahduin. 
 
Lensimme siis äidin ja suomalaisen sairaanhoitajan kanssa Hampurista Helsinkiin.
Töölössä olin 2 aikaa yöllä, siellä tehtiin lisätutkimuksia heti kun saavuin ja kello oli yli 4 kun minut vihdoin vietiin omaan huoneeseeni. Koska tulin ulkomailta, minut eristettiin omaan huoneeseen tartuntariskin takia. 

Oma huone oli luksusta. Heti seuraavana päivänä vieraita alkoi valua ovesta sisälle ja heitä oli myöhäiseen iltaan asti minulla seurana. Vierailuajoista kukaan ei välittänyt (onneksi) koska olin huoneessa yksin. Oli ihanaa olla takaisin Suomessa! Lääkärit ja hoitajat juttelivat, telkkarista pystyi katsomaan jotain ja kaikki läheiset kävivät piristämässä päivää.

Perjantaina minun leikkaus suoritettiin ja kaikki meni hyvin. Kun heräsin heräämössä ja huomasin rautaisen pyykkitelineen olevan poissa, olin niin helpottunut että nauratti. Seuraavat päivät olin suorastaan onnellinen. Janne oli lentänyt Saksaan ystävämme kanssa hakemaan hevosia kotiin ja minä sain jo luvan istua pyörätuolissa ja liikkua. 
 
 
 
Hyväksyin täysin ”tuomioni”, että en kävelisi tai tekisi paljon mitään muutakaan seuraavaan 4 kuukauteen. Olin vain niin helpottunut ja onnellinen siitä, että sentään kävelen (ja ratsastan) vielä joskus. Viikonlopun vietin sairaalassa ja totuttelin taas liikkumaan. Sunnuntaina taisin käydä jo henkilökunnan hermoille ja kinusin lupaa päästä kotiin. Maanantaina minut vihdoin kotiutettiin seuraavilla ohjeilla: 6 viikkoa pitää kävellä kepeillä, painoa ei saa varata oikealle jalalle. Siitä seuraavat 6 viikkoa pitää kävellä kepeillä, mutta painoa saa varata oikealle jalalle 50%. Sen jälkeen kun kävely ei ole kivuliasta, saa mennä takaisin hevosen selkään.

Jannen ollessa saksassa, tai jossain merellä tulossa hevosten kanssa kotiin, Tiia tuli asumaan kanssani kotiin. Vaikka välillä oli vähän vaikeaa, kun ei jaksanut niin paljon kun olisi halunnut ja voimat loppuivat, niin fiilis ei laskenut. Olin päässyt kotiin, olin selvinnyt tästä kamalasta koettelemuksesta, hevoseni oli tulossa kotiin ja kaikki kääntyisi taas hyväksi.
 
 
Se määrä tukea ja apua mitä olen saanut läheisiltäni ja vähän vähemmän läheisiltä on auttanut minua enemmän kun pystyn sanoin kuvailemaan. En tiedä mitä niin hyvää olen elämässäni tehnyt, että olen ansainnut teidät kaikki mutta olen teille kaikille ikuisesti kiitollinen teidän olemassaolostanne. Ja se usko mikä teillä on minuun, on mieletön.

5 viikkoa leikkauksen jälkeen mahdoton muuttui mahdolliseksi, kävelin ilman keppejä, 7 viikkoa etuajassa. Tämä yllätti sekä lääkärit, että minut. Olin hyväksynyt tilanteeni enkä elätellyt mitään kovin suuria toiveita nopeammasta paranemisesta, mutta siinä se nyt oli, lupa liikkua! Kävin jopa Dumbon selässä, teimme 20min maastokävelyn, ihan lääkärin luvalla (tippumislupa evättiin).
 
Aina sanotaan, että kantapään kautta oppii, enkä minä taida olla siinä mikään poikkeus. Tiedän, että en enää ratsasta ilman kypärää. Kuulun niihin joka suurimmaksi osaksi ratsasti ilman kypärää omilla hevosilla, mutta en enää. Vaikka tämä ei ollut ”kypärä pelasti henkeni” onnettomuus, se olisi voinut olla. Kyseessä oli huono tuuri, ei hevosen niskurointi tai ratsastajan virhe, vaan onneton sattuma ja kyseessä oli minun oma tuttu ja turvallinen hevonen.  
 
Opin myös, että läheisille pitäisi kertoa useammin kuinka suuri merkitys heillä on. Se on jostain syystä niin vaikea pukea arkielämässä sanoiksi joten toivon, että te kaikki jotka luette tämän, tiedätte kuinka suuressa arvossa teitä pidän. Ja kuinka suuri rooli teillä kaikilla on ollut tässä minun paranemisprosessissa. Paraneminen jatkuu toki vielä pitkän aikaa, mutta pahin on jo takana. Nyt parantelen vielä pari päivää Portugalin auringon alla ja sitten palaan taas hieman ”ehjempänä” kotiin.
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti