Lähdin Dumbon kanssa kentälle ja hyppäsimme rataa. D oli
alusta asti vähän ylivarovaisella tuulella ja jouduin ratsastamaan sitä hieman
turhan paljolla paineella. Rataa hypätessä toin sen huonosti sarjalle, mutta
selvisimme siitä. Radan seuraava este oli myös sarja ja varmisteluistani
huolimatta D ei ollut tarpeeksi luottavainen (oletettavasti koska edellinen
sarja meni mönkään). D veti liinat kiinni yllättäen juuri ennen sarjan a osaa
ja vauhdin voimasta sen takajalat liukui hiekassa liian syvälle vatsan alle.
Tämän seurauksena Dumbo alkoi vaappumaan taaksepäin yrittäen koko ajan saada
takajalkojaan takaisin alle, mutta turhaan. Dumbo kaatui pyllylleen maahan ja
siitä kippasi suoraan taaksepäin selälleen hiekkaan.
Muistan ajatelleeni kiellon jälkeen, kun huomasin että D oli
menettänyt tasapainonsa, että pitäisikö minun heittäytyä selästä alas. Olin
kuitenkin luottavainen siihen, että se saavuttaa taas tasapainonsa ja homma
jatkuu. Siinä vaiheessa kun aloimme kaatua taaksepäin, tajusin että nyt on
liian myöhäistä, enää ei ole mahdollisuutta heittäytyä turvaan. Kiersin
ylävartaloa sivuun sen mitä pystyin ja toivoin parasta.
Kun iskeydyimme maahan, tunsin/kuulin vain ison pamahduksen.
Makasin maassa, en saanut henkeä, enkä pystynyt liikkumaan. Tunne oli kuin
minun päälläni olisi vieläkin maannut hevonen, kauhea paine koko alakropan
päällä. Hengitys alkoi luojan kiitos kulkemaan, eli oli mennyt vain ilmat
pihalle, mutta paineen tunne säilyi. Ensin minut valtasi paniikki, en pystynyt
liikuttamaan jalkojani kun yritin vaihtaa asentoa maassa. Onneksi paikalla oli
paljon ihmisiä, en ollut yksin. He rauhoittelivat ja olivat lähellä ja kun yksi
heistä kysyi, liikkuuko minun varpaat, huomasin suureksi helpotukseksi että sekä
varpaat että nilkat liikkuvat.
Kuulin ambulanssin kun se ajoi paikalle ja muistan
vastanneeni lääkärin kysymyksiin, sen jälkeen muistikuvat ovat sumuisia.
Heräsin illalla sairaalan teho osastolta. Minulla oli niin
paljon letkuja kiinni minussa että muistutin enemmänkin mustekalaa kuin
ihmistä. Suurimman järkytyksen aiheutti kuitenkin iso rautakehikko mikä oli
ruuvattu kiinni lantiooni. Kysyin hoitajalta mitä minulle oli tapahtunut ja hän
vastasi huonolla englannilla, että minun lonkka on murtunut ja minut siirretään
seuraavana aamuna helikopterilla Hampuriin uuteen leikkaukseen. Raudan tehtävä
oli stabiloida murtumia. Muistan soittaneeni kotiin, rauhoittelin puhelimessa
perhettäni ja vakuuttelin että ei tässä mitään hätää ole. Siinä vaiheessa
taisin ihan oikeasti uskoa, että nousen parin päivän päästä ylös ja kävelen
ulos.
Helikopteri osuus hänen tarinastaan oli totta. Seuraavana
aamuna pääsin helikopterin kyytiin ja matkustin 10min Hampuriin (kallein
taksikyyti missä olen ollut.. 46e/min). Murtumani olivat epävakaat raudasta
huolimatta ja sen takia en saanut matkustaa ambulanssilla, tärinä olisi voinut
aiheuttaa suuria lisävahinkoja.
Hampurissa minut heitettiin tutkimuksesta
toiseen, välillä sänkyni ”unohdettiin” pitkäksi aikaa käytävälle ja sitten tuli
taas uusi henkilö ja kärräsi minut jonnekin. Olin niin tokkurassa lääkkeistä,
että nukahtelin tasaisin väliajoin ja heräsin aina uudesta paikasta. Tässä
vaiheessakaan kukaan ei kertonut minulle mitä tehdään ja miksi tehdään, mutta
olin niin väsynyt, että en jaksellut kauheasti kyselläkään. Lopuksi minut jätettiin tyhjään huoneeseen
odottelemaan. Hoitajat eivät osanneet kertoa minulle mitään tietoa tilastani ja
epätietoisuus oli kamalaa. Soitin kotiin, mutta ei minulla ollut mitään uutta
kerrottavaa tilastani kun en tiennyt mitään. Loppujen lopuksi tuttu lääkäri
suomesta (jonka Janne oli pistänyt asialle) soitti minulle ja kertoi, että
minun lantio on poikki neljästä eri kohdasta. Sain vihdoin ihmisten kielellä
kuulla mitä minulle on tapahtunut, miksi eri tutkimuksia tehdään, mitkä ovat
riskit ja ennusteet. Vaikka uutiset olivat todella huonot, oli helpotus
valtava, vihdoin tiesin missä mennään. Tarvitsisin uuden leikkauksen mutta
vasta 1-2 viikon sisällä. Minun pitäisi ensin antaa aikaa kropalle toipua
onnettomuudesta ja edellisestä leikkauksesta. Tämä tarkoitti siis sitä, että
ennen uutta leikkausta en saisi liikkua sängystä mihinkään, en edes istua.
Ennuste oli, että 4kk päästä kävelen taas ja joulukuussa voisin päästä takaisin
satulaan.
Päätimme yhdessä perheeni kanssa, että minut leikataan
Suomessa, Töölössä on huippuosaavia lantio spesialisteja. Mieleni koheni heti
huomattavasti kun tiesin, että kohta pääsisin kotiin. Kyyti Suomeen oli
seuraava päänsärkyä aiheuttava asia. En saanut istua lentokoneessa, en saanut
matkustaa autossa (tärinän takia) enkä saanut matkustaa ilman lääkäriä. Olin
itse täysin avuton ja inhosin sitä! En voinut kuin maata sängyssä ja odotella soittoa
tai viestiä joka kertoisi asioiden etenemisestä.
Kun pari päivää oli kulunut,
taisin olla jo melko masentunut, asiat eivät edenneet minun kärsivällisyydelle
sopivaan tahtiin (eli heti) ja olin edelleen yksin paikassa jossa kukaan ei
osaa englantia ja kaikki tv ohjelmatkin on puhuttu saksaksi.
Yhtenä aamuna sain puhelun ystävältäni. Hän kyseli vointiani
ja heitti tarjouksen ilmaan, että mitä jos hän lentäisi saksaan ja ajaisi
autoni ja hevoseni takaisin Suomeen. En meinannut uskoa korviani! Kun puhelu
loppui, itkin onnesta ja helpotuksesta. Ei sitä tunnetta pysty sanoin
kuvailemaan, mutta ikinä en tätä palvelusta tule unohtamaan ja kaikkeni teen,
että joskus voisin korvata sen edes osittain.
Kun olin maannut sairaalassa 3-4 päivää, eikä kotiinlähdöstä
ollut vielä tietoa, äitini lensi luokseni. Kipulääkkeitä vähennettiin joten
olin taas oma itseni ja päivät sujuivat paljon paremmin, kun oli seuraa. Saimme
jopa luvan kärrätä sänkyni ulos sairaalasta ja vietimme monta tuntia päivästä
ulkona.
Maanantaina koitti vihdoin kotiinlähtö. Tilani oli vakaa,
joten lääkäriä ei tarvittu mukaan lennolle, hoitaja riitti. Minut vietiin
ambulanssilla lentokentälle missä minua odotti pieni yksityiskone.
Turvatarkastus oli nopea, yksi henkilökunnan jäsen astui sisälle ambulanssiin,
katseli minua hetken ja totesi, ettei uskalla kauheasti koskea ja painella. Se
oli sillä selvä ja matka jatkui. Kone oli todella pieni ja muistan miettineeni,
että mahtuuko paarit edes ovesta sisään. Pari millimetriä taisi jäädä tilaa
reunoille, mutta sisälle mahduin.
Lensimme siis äidin ja suomalaisen
sairaanhoitajan kanssa Hampurista Helsinkiin.
Töölössä olin 2 aikaa yöllä, siellä tehtiin lisätutkimuksia
heti kun saavuin ja kello oli yli 4 kun minut vihdoin vietiin omaan
huoneeseeni. Koska tulin ulkomailta, minut eristettiin omaan huoneeseen tartuntariskin
takia.
Oma huone oli luksusta. Heti seuraavana päivänä vieraita alkoi valua
ovesta sisälle ja heitä oli myöhäiseen iltaan asti minulla seurana.
Vierailuajoista kukaan ei välittänyt (onneksi) koska olin huoneessa yksin. Oli
ihanaa olla takaisin Suomessa! Lääkärit ja hoitajat juttelivat, telkkarista
pystyi katsomaan jotain ja kaikki läheiset kävivät piristämässä päivää.
Perjantaina minun leikkaus suoritettiin ja kaikki meni
hyvin. Kun heräsin heräämössä ja huomasin rautaisen pyykkitelineen olevan
poissa, olin niin helpottunut että nauratti. Seuraavat päivät olin suorastaan
onnellinen. Janne oli lentänyt Saksaan ystävämme kanssa hakemaan hevosia kotiin
ja minä sain jo luvan istua pyörätuolissa ja liikkua.
Hyväksyin täysin ”tuomioni”,
että en kävelisi tai tekisi paljon mitään muutakaan seuraavaan 4 kuukauteen.
Olin vain niin helpottunut ja onnellinen siitä, että sentään kävelen (ja
ratsastan) vielä joskus. Viikonlopun vietin sairaalassa ja totuttelin taas
liikkumaan. Sunnuntaina taisin käydä jo henkilökunnan hermoille ja kinusin
lupaa päästä kotiin. Maanantaina minut vihdoin kotiutettiin seuraavilla
ohjeilla: 6 viikkoa pitää kävellä kepeillä, painoa ei saa varata oikealle
jalalle. Siitä seuraavat 6 viikkoa pitää kävellä kepeillä, mutta painoa saa
varata oikealle jalalle 50%. Sen jälkeen kun kävely ei ole kivuliasta, saa
mennä takaisin hevosen selkään.
Jannen ollessa saksassa, tai jossain merellä tulossa
hevosten kanssa kotiin, Tiia tuli asumaan kanssani kotiin. Vaikka välillä oli
vähän vaikeaa, kun ei jaksanut niin paljon kun olisi halunnut ja voimat
loppuivat, niin fiilis ei laskenut. Olin päässyt kotiin, olin selvinnyt tästä
kamalasta koettelemuksesta, hevoseni oli tulossa kotiin ja kaikki kääntyisi
taas hyväksi.
Se määrä tukea ja apua mitä olen saanut läheisiltäni ja vähän
vähemmän läheisiltä on auttanut minua enemmän kun pystyn sanoin kuvailemaan. En
tiedä mitä niin hyvää olen elämässäni tehnyt, että olen ansainnut teidät kaikki
mutta olen teille kaikille ikuisesti kiitollinen teidän olemassaolostanne. Ja
se usko mikä teillä on minuun, on mieletön.
5 viikkoa leikkauksen jälkeen mahdoton muuttui
mahdolliseksi, kävelin ilman keppejä, 7 viikkoa etuajassa. Tämä yllätti sekä
lääkärit, että minut. Olin hyväksynyt tilanteeni enkä elätellyt mitään kovin suuria
toiveita nopeammasta paranemisesta, mutta siinä se nyt oli, lupa liikkua! Kävin
jopa Dumbon selässä, teimme 20min maastokävelyn, ihan lääkärin luvalla
(tippumislupa evättiin).
Aina sanotaan, että kantapään kautta oppii, enkä minä taida
olla siinä mikään poikkeus. Tiedän, että en enää ratsasta ilman kypärää. Kuulun
niihin joka suurimmaksi osaksi ratsasti ilman kypärää omilla hevosilla, mutta
en enää. Vaikka tämä ei ollut ”kypärä pelasti henkeni” onnettomuus, se olisi
voinut olla. Kyseessä oli huono tuuri, ei hevosen niskurointi tai ratsastajan
virhe, vaan onneton sattuma ja kyseessä oli minun oma tuttu ja turvallinen
hevonen.
Opin myös, että läheisille pitäisi kertoa useammin kuinka suuri
merkitys heillä on. Se on jostain syystä niin vaikea pukea arkielämässä
sanoiksi joten toivon, että te kaikki jotka luette tämän, tiedätte kuinka
suuressa arvossa teitä pidän. Ja kuinka suuri rooli teillä kaikilla on ollut
tässä minun paranemisprosessissa. Paraneminen jatkuu toki vielä pitkän aikaa,
mutta pahin on jo takana. Nyt parantelen vielä pari päivää Portugalin auringon
alla ja sitten palaan taas hieman ”ehjempänä” kotiin.